Ensimmäinen akateeminen vuosisata

Jo vuonna 1640 Turun akatemian vihkiäisissä tiedetään ylioppilaiden huolehtineen musiikkiohjelmasta, ja siitä lähtien on ylioppilasmusisointia tavattu akateemisissa juhlallisuuksissa, varsinkin promootioissa ja virkaanastujaisissa jatkuvasti, joten soittavien ylioppilaiden perinne on yhtä iäkäs kuin oma yliopistommekin.

Akatemian konsistori alkoi myös jo varhain jakaa ylioppilaille stipendejä kannustaakseen heitä harjoittamaan soitinmusiikkia. Stipendien saannin ehtona oli juuri avustaminen juhlatilaisuuksien musiikkiesityksissä. Stipendi ei kuitenkaan merkinnyt kiliseviä taalareita, vaan ruis- tai kauratynnyreitä. Muutamat ylioppilaat olivat kehittyneet niin taitaviksi soittajiksi, että he esiintyivät melkein ammattimuusikoiden tapaan sekä kirkollisissa että maallisissa juhlissa. Musiikin osakseen saamaa arvonantoa kuvaa se, että 1674 rakennettiin akatemian suureen luentosaliin lehteri soittajia varten.

Turun tuomiokirkon urkuri sai 1600-luvulla yksinoikeuden musiikkiesityksiin myös maallisissa tilaisuuksissa, esimerkiksi erilaisissa perhejuhlissa, häissä ja hautajaisissa. Tästä oikeudesta urkurit pitivät mustasukkaisesti kiinni. Syntipukkeina eli luvattomina soittajina olivat useimmiten ylioppilaat, ja lukuisia kertoja sai urkuri tulla valittamaan akatemian konsistorille, että ylioppilaat polkivat hänen oikeuksiaan. Seurauksena oli tavallisesti ankara varoitus, karsseri tai joskus soittimenkin menetys. Silloin tällöin ylioppilaat hairahtuivat soittamaan kapakoihin eli kellareihin. Tavan takaa heitä nähtiin kaupungilla soittimineen. Konsistorin pöytäkirjat sisältävät lukuisia mainintoja tästä. Musiikkiesitykset juhlistivat myös akatemian 50-vuotisjuhlaa, jota vietettiin 1691, sekä akatemian avajaisjuhlaa isonvihan jälkeen 1722. Kuninkaan syntymäpäivää toukokuun alussa 1738 ylioppilaat juhlivat tavalla, joka huomattiin jopa Leipzigissa ilmestyvässä sanomalehdessä: ”Ylioppilaat marssivat kaupungin ylhäisintä taloa vastapäätä olevalle kalliolle varustettuina patarummuilla, trumpeteilla ja kaikenlaisilla soittimilla. Klo 9 jälkeen he palasivat kaupunkiin ja kävivät ylhäisimmissä taloissa oivan musiikkinsa kera.” Samoin akatemian 100-vuotisriemujuhlan ylioppilaat juhlistivat omalla musiikillaan ja esittivät ”mainiointa musiikkia” aamulla ja illalla akatemian talon luona samoin kuin kaupungin ylhäisimmissä paikoissa.

Vaikka akatemian ensimmäisen vuosisadan ajalta on melko paljon tietoa ylioppilaiden musiikinharjoituksesta, on melko odottamatonta todeta, että akatemialla ei tänä aikana ollut omaa musiikinopettajaa.

Akatemian kapelli Lenningin aikana

1747 julkaistussa kirjeessä kuningas Fredrik I perusti akatemian musiikinjohtajan viran ja korosti samalla vakinaisen akateemisen kapellin perustamisen tärkeyttä valtakunnan muiden yliopistojen tapaan, ts. maamme sai tällöin ensimmäisen pysyvästi palkatun musiikinjohtajan ja ensimmäisen vakituisen orkesterin. Tuo akateeminen orkesteri toimi yhtäjaksoisesti 179 vuotta eli vuoteen 1926, jolloin perustettu YS on sen toiminnan välitön ja orgaaninen jatkaja. Vuosi 1747 on Suomen musiikinhistorian merkittävimpiä.

Ensimmäinen akateeminen musiikinjohtaja oli Carl Petter Lenning, Ruotsista Turkuun saapunut monipuolinen musiikkimies, joka hankki nopeasti ajan tapaan itselleen yksinoikeuden laulu- ja soitinmusiikin esittämiseen ja johtamiseen akatemiassa ja koko kaupungissa. Kun hän kuoli vasta 1788, hänestä tuli asemansa perusteella tosiasiallisesti neljän vuosikymmenen ajaksi maamme johtava musiikkimies. Tiedot ensimmäisestä akateemisesta kapellista ovat melko puutteelliset johtuen suuresti Turun palosta 1827 ja Helsingin yliopiston pommituksista 1944. Lenningin ilmoituksista opetustoimestaan käy ilmi, että kapelli kokoontui harjoituksiin keskiviikkoisin ja lauantaisin. Näin oli yhteensattumien välttämiseksi, koska professorit pitivät luentojaan viikon neljänä muuna arkipäivänä. Esimerkiksi syksyllä 1750 Lenning ilmoitti ”kaikella ahkeruudella” opettaneensa ”Herroille ylioppilaille” musiikkia syyskuun alusta jouluun saakka. Edelleen hän mainitsi muutamia kertoja järjestäneensä ja julkisesti esittäneensä musiikkia sekä lukukauden aikana että lukukausien välilläkin akatemian juhlatilaisuuksissa ja oraatioissa sekä joskus myös tuomiokirkossa ja muualla; jokaista tilaisuutta edeltävinä päivinä hän piti kertaus- ja harjoituskonsertteja.

Paikkoja koskevat maininnat ovat mielenkiintoisia, sillä tuomiokirkossa pidettiin akateemisista tilaisuuksista muun muassa rehtorinvaihdokset, mutta sana muualla tuntuu osoittavan, että ylioppilaskapelli esiintyi julkisesti myös kaupungilla toimeenpannuissa tilaisuuksissa. Yleensä on käsitetty kapellin esiintyneen vain akatemian sisäisissä tilaisuuksissa.

Kapellin soittimista on olemassa niukasti tietoja. Jousisoittimet, ainakin viulut, olivat suhteellisen yleisiä jo 1600-luvun ylioppilailla. Todennäköisesti myös selloja kuului soittimistoon. Puhallinsoittimista tulivat kysymykseen lähinnä huilut ja oboet. Vain kaksi soitinta mainitaan erikseen: 1749 Lenning sai ostaa kaupungissa myytävänä olleen fagotin (”Dulcian eller Bason”), ja 1746 lajoitti kornetti, paroni Tiesenhausen akatemialle patarummut. Lisäksi on oletettavaa, että Lenning johti esityksiään omistamansa klavicembalon äärestä; tämä soitin antoi basso continuo -soinnuillaan täyteläisyyttä kapellin esityksille.

Kapellin ohjelmistosta tiedämme myös varsin vähän. Ainoa varma tieto on se, että 1749 Johan Helmich Roman, suomalaissyntyinen ”Ruotsin musiikin isä”, lahjoitti Turun akatemialle kokoelman nuotteja. Näistä osa oli kuparipiirroksia, osa käsin kirjoitettuja. Edelliset tarkoittivat epäilemättä yleensä painettuja nuotteja, jälkimmäiset oletettavasti käsittivät Romanin omia sävellyksiä tai kopioita sävellyksistä, joiden Roman arveli sopivan käytettäväksi Turun akatemiassa. Toinen varmalta tuntuva tietolähde sisältyy Turun Soitannollisen seuran nuotistoon: siihen kuuluu viisi nuottivihkoa, jotka on merkitty Lenningin omistamiksi. Näiden tunnetuin säveltäjänimi on Johann Christian Bach (1735-82), jonka kuusi sinfoniaa op. 3 sisältyi kirjastoon. Muut tähän kuuluvat teokset olivat E. Eichnerin (1740-77) kolme sinfoniaa op. 7, J. f. Klöfflerin (1725-90) periodinen sinfonia, C. G. Toeschin (1742-88) ja O. K. Zinckin (1746-1832) periodiset sinfoniat. (Periodiset sinfoniat olivat jatkuvasti ilmestyviä sinfoniasarjoja.) Nämä teokset olivat suunnilleen samalta ajalta peräisin ja siten tyylillisestikin hyvin yhdenmukaisia. Monet näistä säveltäjistä kuuluivat Mannheimin koulukuntaan. On ilmeistä, että mainitut teokset tai ainakin jotkut niistä ovat kuuluneet 1700-luvun soittavien ylioppilaiden ohjelmistoon.

Yllä mainitut nuotit antavat osaltaan vihjeen Akatemian kapellin soittajamäärästä 1700-luvulla. Esimerkiksi Johann Christian Bachin sinfoniat oli kirjoitettu orkesterille, johon kuului jousiston lisäksi kaksi oboeta ja kaksi käyrätorvea. Toisen vihjeen antaa Lenning toimintansa loppuaikana, jolloin hän 1780 ehdotti musiikkistipendiä kymmenelle ylioppilaalle. Kolmannen vihjeen saamme siitä, että Turun Soitannollisen seuran orkesteriin otettiin sen ensimmäisenä toimintavuonna (1790) kokonaista 15 ylioppilasta. Vaikka mikään lähde ei anna asiasta varmaa tietoa, osoittavat nuo hajanaiset esimerkit, että Akatemian kapelli ilmeisesti pystyi esittämään 1700-luvun puolivälin varhaisia sinfonioita. Näiden soittimistoon yleensä kuuluvan käyrätorviparin käyttelijöiksi oli 1790-luvulla koulutettu ylioppilaitakin; tarvittaessa käytettiin kuitenkin avustajia, kuten Turun Soitannollinen seurakin teki. Edellä esitetyn valossa näyttää perustellulta olettaa 1700-luvun jälkipuoliskolla Akatemian kapellin käsittäneen 15-20 soittajaa.

Kapellin esityksien tasosta ei tietystikään voi sanoa mitään. Mutta kun ylioppilaat harjoittelivat vuodesta toiseen kaksi kertaa viikossa lukukausien aikana – siis kaksi kertaa enemmän kuin heidän myöhäsyntyiset seuraajansa 1900-luvulla – on pidettävä ilmeisenä, että kapellin taiteellinen taso on ollut omana aikanaan täysin tyydyttävä.

Täytyy joka tapauksessa todeta, että Turun vanhan akatemian kapelli toimi erittäin vireästi. Turun paloon 1827 mennessä on tiedossa ainakin 175 akateemista juhlatilaisuutta, joissa se esiintyi. Näitä olivat vuosittaiset rehtorinvaihdokset, professori-installaatiot, surujuhlat eli parentaatiot sekä kuningashuoneen merkkipäivien ja muiden valtakunnallisten tapahtumien johdosta vietetyt oraatiot eli puhetilaisuudet.

Vaikka kapellilla epäilemättä oli kykyä tyydyttäviin taiteellisiin esityksiin, niin sen taso laski Lenningin vanhentuessa arveluttavasti. Tähän oli lisääntyneen iän ohella vaikuttavimpana syynä Lenningin mustasukkaisesti vartioima monopoli musiikkiesityksien järjestäjämiseen kaupungissa. Yksinoikeutensa turvin hän alkoi hutiloida esityksissä. Kun hänen maineensa musiikinjohtajana jatkuvasti laski, tuli Turussa sananparreksi, kun jotakin haluttiin moittia oikein kehnoksi, että sehän ei ole sen parempi kuin Lenningin musiikki.

Turun Soitannollinen seura

Turun Soitannollinen seura perustettin 1790. Vaikka se muodollisesti syntyi akatemian ulkopuolelle, sillä oli tosiasiallisesti vahva akateeminen luonne. Paitsi, että sen pulteissa useat professorit, dosentit ja maisterit soittivat veljellisesti yhdessä, heihin liittyi, kuten mainittu, suuri määrä soittavia ylioppilaita Akateemisesta kapellista. Eräs syy seuran perustamiseen oli epäilemättä se, että Akateeminen kapelli – samoin kuin osaltaan Aurora-seuran vuosina 1773-79 toiminut orkesteri, joka piti kaksi julkistakin konserttia, maan ensimmäiset – oli saanut aikaan sen, että orkesterimusiikin kuuleminen oli muodostunut turkulaisille välttämättömäksi tarpeeksi. Aluksi ylioppilaita kutsuttiin mukaan vain musiikinharjoittajiksi, siis orkesterin jäseniksi. Akatemian kapellin parhaat soittajat hakeutuivat tähän uuteen orkesteriin; heidän joukossaan olikin kahdeksan akatemian musiikkistipendiaattia tai stipendiaattiehdokasta.

Seuran orkesteritoimintaa on seikkaperäisesti tutkittu muissa yhteyksissä, joten lienee riittävää tässä yhteydessä todeta, että vuodet 1790-1808 merkitsivät ensimmäistä kulta-aikaa säveltaiteemme historiassa; säännöllisillä konserteilla orkesteri loi perustaa taidemusiikin viljelylle meillä. Ylioppilaat osallistuivat sen toimintaan kunniakkaalla tavalla. Akateemisten piirien ohella sen soittajisto koostui kaupungin parhaista amatööreistä, minkä lisäksi siihen kutsuttiin avustajiksi ammattimuusikoita lähinnä sotilassoittajien piiristä, ja tällaisena seuran orkesteri täytti myöhäsyntyisenä kaikki Keski-Euroopassa 1600-1700-luvuilla toimineiden Collegium Musicum -tyyppisten orkesterien tunnusmerkit.

Suomen sinfoniaorkesterien historia lasketaan Turun Soitannollisen seuran syntymästä. Tässä yhteydessä on syytä tietysti huomauttaa, että Akateeminen kapelli oli sitä 43 vuotta vanhempi. Mutta se ei täyttänyt erästä tähän kuuluvaa olennaista tunnusmerkkiä: kapelli ei ollut julkisesti konsertoiva orkesteri (tämänkin puutteen tosin kyseenalaistavat aiemmin mainitut Lenningin ilmoitukset konsertoinnista tuomiokirkossa ja muualla). Vaikka emme, kuten mainittu, kovin tarkasti tunne kapellin suuruutta ja sen taiteellisia edellytyksiä, voinee olettaa, että mikään ei olisi estänyt sitä järjestämästä säännöllisiä julkisia konserttejakin – luultavasti esteenä on ollut vain sen johtajan aloitekyvyttömyys tai välinpitämättömyys.

Torenbergin musiikinopettajakausi

Carl Petter Lenningin seuraajaksi akatemian musiikinopettajana nimitettiin 1788 hänen poikansa Johan Petter Lenning, joka toimi Viipurissa urkurina. Uusi musiikinopettaja ei pystynyt kohottamaan musiikin tasoa, ja muutenkin hänen vaikutuksensa jäi lyhytaikaiseksi, koska hän kuoli jo 1791. Tämänkin jälkeen virka joutui huonoihin käsiin: seuraavan musiikinopettajan Johan Torenbergin (1973-1809) aika merkitsi Akatemian kapellille alennuksen aikaa. Torenbergin musiikkiesitykset aiheuttivat jatkuvaa tyytymättömyyttä, jopa valituksia konsistorille, ja soittajienkin lukumäärä laski. Kuitenkin on vuosilta 1791-1808 tiedossa lähes 50 akateemista juhlatilaisuutta, joiden ohjelmaan kuului musiikkia. Mutta niissä jouduttiin käyttämään runsaasti ulkopuolisia avustajia, ja lukuisia kertoja Torenbergiä nöyryytettiin kiinnittämällä Turun Soitannollisen seuran kapellimestari Eric Ferling hoitamaan musiikkiesitykset akateemisissakin tilaisuuksissa. Huomattavin tilaisuus, jossa Torenberg hoiti musiikin johdon, oli Henrik Gabriel Porthanin hautajaiset keväällä 1804. Tilaisuudessa esitettiin Torenbergin Carl Michael Franzénin sanoihin säveltämä laulu, jonka arvoitukselliselta tuntuva nuottikirjoitus on antanut aihetta monenlaisiin arveluihin. Vuoden 1805 jälkeen musiikkiesitykset harvenivat akatemiassa entisestään. Elokuussa 1809 Torenberg hukkui Aurajokeen.

Salgé ja Akatemian kapellin kukoistuskausi 1810-luvulla

Uudeksi akatemian musiikinjohtajaksi valittiin 1811 ruotsalainen sellotaiteilija Carl Wilhelm Salgé (1779-1833). Hänen sanottiin olevan Andreas Rombergin oppilas, ja monet tuon ajan lähteet ovat yksimielisiä siitä, että Salgé oli taidoiltaan verrattavissa aikansa etevimpiin mestareihin. Ja epäilemättä oli totta, että Salgé oli Turun akatemian musiikinopettajien joukossa ensimmäinen todellinen taiteilija, mutta samalla hän oli myös ja ennen kaikkea todellinen boheemi. Tästä huolimatta hän pystyi säilyttämään teknisen taitonsa sellon käyttelyssä.

Turun Soitannollisen seuran ensimmäinen toimintakausi päättyi 1808 – pääasiallisina syinä tähän olivat Ferlingin kuolema ja venäläisten miehittäjien saapuminen kaupunkiin – ja seuraavalla vuosikymmenellä Akateeminen kapelli muun orkesterin puutteessa koki harvinaisen nousukauden. Ansio tästä kuuluu Salgén lisäksi professori Gustaf Gabriel Hällströmille, entiselle Soitannollisen seuran huilunsoittajalle, joka 1811 nimitettiin Akateemisen kapellin ensimmäiseksi inspehtoriksi. Hällström ryhtyi tarmokkaasti kohentamaan Akateemisen kapellin toimintaa. Soittajisto sai oman vahtimestarin (”capelldräng”), sen soittimia korjattiin, ja se sai käyttöönsä soitannollisen seuran instrumentit ja erinomaisen laajan nuottikirjaston. Musiikkistipendiaattien määrä vahvistettiin kahdeksi, ja heidät velvoitettiin erityisesti osallistumaan kapellin harjoituksiin ja esityksiin. Kapellin toimintaa voidaan tällä vuosikymmenellä seurata harjoituksen tarkkuudella: syyslukukausina pidettiin yleensä 14-18 ja kevätlukukausina 24-28 harjoitusta. Tämä merkitsi edelleen kahden harjoituksen vauhtia viikossa.

Kapellin inspehtori, professori Hällström ryhtyi yhä uusin toimenpitein kehittämään soittajistoa. Soitannollisen seuran entisenä sihteerinä hän tiesi, kuinka erinomaisella tavalla seuran nuotistoa oli aikanaan kartutettu. Kapellin nuotisto sen sijaan lojui hoitamattomana. Tämän vuoksi Hällström teki merkittävän ehdotuksen, että akatemian musiikinopettajan palkkaetuihin aiemmin kuulunut kolehti hiippakunnan kirkoissa käytettäisiin nuottien ostoon Akateemiselle kapellille. Musiikinopettaja sai nimittäin nyt koko palkkansa rahassa. Konsistori suostui ehdotukseen yksimielisesti. Soittimia korjattiin edelleen ja kieliä ja soitintarpeita hankittiin. Nuottitelineet – joista kuhunkin kuului kaksi peltistä kynttilälampettia – pantiin kuntoon. Vauhtia näille huomattaville toimenpiteille saattoi antaa 1817 valmistunut yliopiston uusi päärakennus, jonka voimistelusalista kapelli sai erinomaisen harjoitushuoneen. Innostus tarttui nyt Salgéhenkin, joka keväällä 1817 piti kapellille kokonaista 32 harjoitusta. Nämä suuret parannukset orkesterin olosuhteissa ja sen suorittama ankara työ epäilemättä näkyivät – ja kuuluivat – syyskuussa, jolloin keisari Aleksanteri I vieraili yliopistossa, ja loka-marraskuun vaihteessa, jolloin olivat peräkkäin uuden yliopistotalon vihkiäiset ja Lutherin uskonpuhdistuksen 300-vuotisriemujuhla. Näiden juhlallisuuksien musiikkiohjelmaa ei ole merkitty kirjoihin, mutta ainakin Salgé esitti musiikkiesityksistä ja harjoituksista 93 ruplan mahtavan laskun. Eri lähteistä saatujen tiedonsirpaleiden mukaan voi olettaa, että Akateemisen kapellin soittajamäärä tänä sen toiminnan eräänä varhaisena kohokohtana oli 20-25 soittajaa. Tällaiseen määrään viittaa esimerkiksi se, että 1820 hankittiin 15 uutta nuottitelinettä – jotka maalattiin ”vaaleanvihreällä öljyvärillä à 24 killinkiä”.

Edellä mainittiin nuottihankinnat. Hällströmin innokkaiden toimenpiteiden tuloksena ostettiin kapellille vuoksina 1817-23 viidessä suurehkossa erässä kaiken kaikkiaan 86 nuottijulkaisua, joihin sisältyi runsaasti toistasataa eri sävellystä. Orkesterimusiikkia näistä oli 47 ja kamarimusiikkia noin 100 numeroa. Sinfonioita oli 11 ja ooppera-alkusoittoja 28. Sinfonioista voidaan mainita esim. Beethovenin 4. ja 5. sekä 1822 ostetut 6., 7. ja 8. sinfonia. Nämä merkkiteokset nähtiin tällöin ensi kertaa maassamme. Kun Soitannolliselle seuralle 1823 hankittiin vielä Beethovenin kolme ensimmäistä sinfoniaa, olivat Turussa täten käytettävissä Beethovenin kaikki siihen asti ilmestyneet sinfoniat – 9. sinfonia ei ollut silloin vielä valmistunutkaan. Veisi liian pitkään viipyä näissä lukuisissa sävelaarteissa – mainittakoon niistä vain Mozartin g-molli -sinfonia, kaksi Haydnin sinfoniaa, Beethoven Fidelio-alkusoitto, kuusi Rossinin alkusoittoa, muun muassa Varasteleva harakka, Sevillan parturi ja Italialaisnainen Algeriassa sekä Weberin Taika-ampuja- ja Boieldieun Punahilkka-alkusoitto. Seuraavien vuosikymmenien koserttiohjelmissa tuli silloin tällöin esille sellainenkin suuri teos kuin Peter von Winterin (1752-1820) sellokonsertto, jonka osto saattoi olla Salgén toivomus. Muista kapellille tilatuista teoksista voitaisiin mainita vain säveltäjänimi: Cherubini, Isouard, Weigl, Dotzauer, Pleyel, Spohr, Viotti, Krommer ja Himmel. Monet alkusoitot ostettiin tosin kvartettisovituksina. Hällströmin avarakatseinen, omana aikanaan suorastaan suurisuuntainen toimenpide nuottien hankkimiseksi oli todellinen kulttuuriteko. Vahinko vain, että nämä kallisarvoiset nuotit tuhoutuivat melkein viimeiseen lehteen vuosikymmentä myöhemmin Turun palossa, eivätkä ne päässeet sanottavasti rikastuttamaan Turun varhaista musiikkielämää.

Turun Soitannollinen seura elvytettiin 1823 uuteen toimintaan. Kun Salgé tänä aikana oleskeli Ruotsissa, kapellimestariksi valittiin baltilaisyntyinen viuluniekka Johan Christoffer Downer. Perustajien joukossa oli ainakin 12 ylioppilasta, joista suurin osa oli musiikinharjoittajia. Akateemisen kapellin toimintaan uusi orkesteri luonnollisesti vaikutti suuresti; Turun kaltaisessa pienessä kaupungissa ei ollut edellytyksiä kahden eri orkesterin toiminnalle. Kaikesta huolimatta kapelli jatkoi jotenkin toimintaansa. Salgén väsähtämiseen viittaa se, että Downer nimitettiin 1826 yliopiston ylimääräiseksi musiikinopettajaksi.

Suurin osa näistä kulttuuriperinnöistä ja -saavutuksista hautautui syyskuun 4. päivänä 1827 tuleen ja tuhkaan.

Muutto Helsinkiin ja Akateeminen musiikkiseura

Kun yliopisto 1828 siirtyi Helsinkiin, oli uudella pääkaupungilla ollut 16 vuotta aikaa valmistautuakseen täyttämään uuden asemansa velvoitukset. Eräitä virstanpylväitä tässä olivat senaatin talon valmistuminen 1819 ja teatteritalon 1827. Yliopiston päärakennus valmistui 1832. Helsingin orkesteririennot olivat tällöin jo alullaan – keväällä 1827 oli perustettu Soitannollinen harjoitusseura, ja saman vuoden syksyllä perustettiin sen tilalle Helsingin Soitannollinen seura (Musikaliska Sällskapet i Helsingfors), joka soitantokautena 1827-28 piti jo kymmenen konserttia. Kun yliopisto soittavine ylioppilaineen saapui Helsinkiin, oli ensi reaktio yllätyksellinen: Soitannollisen seuran lupaavasti alkanut konserttitoiminta häiriytyi ja sammui toistaiseksi kokonaan. Helsingin musiikinharrastajat ehkä ujostelivat taitoaan uuden musiikillisen mahtitekijän saapuessa kaupunkiin. Ylioppilaiden omat musiikkiharrastukset suuntautuivat vähitellen kahteen uomaan: yliopiston kapelli jatkoi työtään entiseen tapaan, mutta myös kuorolaulua harrastavat ylioppilaat alkoivat pitää säännöllisiä harjoituksia. Tästä toiminnasta kehitttyi vähitellen elinvoimainen vapaa yhdistys Akateeminen Musiikkiseura (Akademiska Musiksällskapet). Yliopiston uusissa statuuteissa kapelli sai 1828 ensi kertaa virallisen aseman korkeakoulun eri laitosten joukossa samalla kun se sai oman ylläpitorahastonsa (Musicalie Fond). Tämä perussääntö merkitsi kapellin hallinnollisen ja taloudellisen aseman lopullista vakiintumista.

Epäsäännöllisten elämäntapojensa johdosta Salgé ei Helsingissä enää pystynyt pätevään työskentelyyn. Kapellin harjoituksia hän kuitenkin piti sinnikkäästi syksyyn 1832 saakka, jolloin hänen terveytensä lopullisesti murtui. Saman vuoden keväänä vietettiin Helsingissä suurta akateemista juhlaa, uuden yliopistorakennuksen vihkiäisiä ja niiden yhteydessä lääketieteen tohtorien promootioita sekä yleisiä maisterinvihkiäisiä. Näissä huomattavissa tilaisuuksissa kuultiin kuitenkin etupäässä kuorolaulua eikä orkesteriesityksiä; Salgé oli tällöin ilmeisesti jo kykenemätön hoitamaan virkaansa. Hän kuoli huhtikuussa 1833.

Salgén voimien ehtyessä virisi Akateeminen musiikkiseura aktiiviseen toimintaan. Seuran lauluharjoitukset laajenivat pian käsittämään myös soitinmusiikin, ja ennen pitkää se siirtyi yksityiskotien suojista julkisuuteen. Vuosina 1832-34 seura kunnostautui järjestämällä kaikkiaan yli 30 julkista konserttia. Johtajaksi saatiin taitava ylioppilasmuusikko Erik Gestrin, joka nautti musiikkistipendiä kokonaisen vuosikymmenen 1829-38. Gestrin oli ensimmäisiä konserttitason saavuttaneita viuluniekkoja maassamme. Vuosina 1833-34 hän toimi Salgén kuoltua yliopiston vt. musiikinopettajana.

Professori G. G. Hällström toimi edelleen yliopiston kapellin inspehtorina, ja hänelle tarjoutui jälleen tilaisuus toimia tarmokkaasti orkesterin hyväksi. Ulkonaisen aiheen hänen musiikilliselle aktiivisuudelleen antoi yliopiston päärakennuksen valmistuminen, minkä ansiosta Helsingissä oli nyt käytettävissä suuri akateeminen konserttisali. Yliopiston kapellin rahastossa oli monen vuoden aikana kertynyt kolehti, joka oli määrä käyttää nuottien ja soittimien ostoon. Sen ja kapellin oman määrärahan turvin suoritettiin 1832-33 yllättävän laajoja soitin- ja nuottitelinehankintoja. Tänä aikana ostettiin yliopistolle 24-25 soitinta käsittävä kokoelma: 3 alttoviulua, 3 selloa, 1 kontrabasso, 2 oboeta, peräti 4 fagottia, 5 käyrätorvea, bassopasuuna, patarummut ja triangeli. Näitä soittimia täydensi musiikkitirehtööri J. A. Nybergiltä ostettu ”flyygeli-fortepiano”. Myös nuotteja ostettiin runsaasti. Niistä mainittakoon tässä vain 28 ooppera-alkusoittoa kvartettisovituksina, Haydnin kaikki jousikvartetot, Haydnin oratoriot Luominen ja Vuodenajat sekä Mozartin Taikahuilu-ooppera kvartetti- ja kvintettisovituksina. Tämän lisäksi ostettiin suuri määrä erillisiä teoksia huutokaupoista ja yksityisiltä henkilöiltä.

Yllä mainitut soittimet ja nuotit lunasti, vaikka ne eräissä tapauksissa ensisijaisesti osti Akateeminen musiikkiseura, yliopisto ”musikaaliselle kapellilleen”. Samoin konsistori lunasti yliopistolle suuren määrän Akateemisen musiikkiseuran tilaamia nuotteja, ”koska niitä oikeastaan voidaan käyttää kapellissa”. Seura sai siitä huolimatta oikeuden käyttää niitä. Tällainen järjestely johtui siitä, että Akateemisen musiikkiseuran ja yliopiston kapellin toiminta oli tosiasiallisesti yhtynyt sen jälkeen kun Salgén ote oli herpaantunut tehtäviensä hoidosta. Tämän osoittaa sekin, että mainitun seuran harjoitukset ilmoitettiin pidettäviksi kapellin perinteisinä harjoituspäivinä, keskiviikkoisin ja lauantaisin.

Seuran konsertteja nimitettiin ”iltamiksi” (soirée) eli ”julkisiksi kokouksiksi”. Niitä pidettiin yleensä joka toisena lauantaina, ja kunkin konsertin ”musiikkiharjoitus” oli edellisenä keskiviikkona. Musiikki-iltamat oli alun perin tarkoitettu vain akateemiselle väelle, mutta vähin erin ryhdyttiin lippuja myymään muillekin. Syksystä 1834 avattiin konsertit koko ulkopuoliselle yleisölle. Niiden ohjelmistoon kuului etupäässä pienimuotoisia laulu- ja soitinsävellyksiä. Alkusoittoja esitettiin kvartettisovituksina. Soolokappaleet pianolle ja huilulle tuntuivat olevan eniten suosiossa. Kaikkiaan näissä konserteissa esitettiin 19 orkesteriteosta, joista sinfonioita 5 – säveltäjinä Mozart, Haydn, Romberg, Küffner ja Winter – ja erilaisia soitinkonserttoja 6. Kaikkiaan vuosilta 1833-34 tunnetaan 22 konsertin ohjelmat eli ”repertoriumit”. Yliopiston avokätisyys ja monipuolinen tuki osoittavat, että se näki Akateemisessa musiikkiseurassa ainoan mahdollisuuden pääkaupungin julkisten konserttien järjestäjäksi.

Pacius yliopiston musiikinjohtajana

Tilanne muuttui hyvin nopeasti vuonna 1835. Hampurilaissyntyinen, Tukholman hoviorkesterissa toimiva viuluniekka Fredrik Pacius oli valittu Helsingin yliopiston musiikinopettajaksi – Erik Gestrin jäi tässä kilvassa toiseksi. Hän saapui Helsinkiin helmikuussa ja ryhtyi heti järjestämään konsertteja. Herättää huomiota, että hän ei tällöin käyttänyt hyväkseen valmista Akateemista musiikkiseuraa eikä sen kokemusta konserttien järjestämisessä. Selitys siihen oli, että Paciuksen päätehtävänä yliopiston musiikinopettajan viran ohella oli säännöllisen, järjestetyn konserttielämän aikaansaaminen pääkaupunkiin, ja tällöin pidettiin Akateemista musiikkiseuraa pohjaltaan liian kapeana. Konserttien taakse oli koottava Helsingin kaikki musiikilliset voimavarat.

Paciuksessa joka tapauksessa ylioppilaatkin saivat ensimmäisen musiikinopettajan, joka täysin pystyi käyttämään hyväkseen heidän kykynsä. Jo tässä yhteydessä on huomautettava, että yliopiston kapellin soittajat tulivat koko sen ajan, jolloin Pacius vastasi Helsingin orkesterikonserteista (1835-53), toimimaan hänen orkesteriensa ytimenä, niiden ainoana pysyvänä osana. Orkesterien muut osat sen sijaan vaihtelivat; näitä olivat pääkaupungin amatöörit, kylpyläorkesterien muusikot ja sotilassoittajat. Paciuksen konserttitoiminnan taustavoimaksi elvytettiin 1835 eloon Helsingin Soitannollinen seura, mikä merkitsi periaatteessa sitä, että orkesteri hankki muusikkonsa koko pääkaupungin instrumentalistien joukosta eikä pelkästään akateemisista piireistä. Nyt kiinnitettiin myös ensimmäiset ammattimuusikot orkesteriin. Kaikesta huolimatta ylioppilaiden osuus Paciuksen orkesterissa oli olennainen. Edellisenä syksynä (1834) Akateeminen musiikkiseura oli pitänyt useita konsertteja, joiden päänumerona oli ollut sinfonia; ei siten ole edes ajateltavissa, etteivät tuon valmiin orkesterin jäsenet olisivat osallistuneet samanlaisiin konsertteihin seuraavan keväänä. Tällöin Pacius piti toukokuussa jo kolme konserttia ja esitti sitä paitsi kahteen kertaan Spohrin – Paciuksen opettajan – oratorion Die letzten Dinge. Seuraavana soittokautena Pacius esitti Andreas Rombergin sekä Beethovenin ja neljässä konsertissa Mozartin sinfoniat, joita tarkempien tietojen puutteessa ei voi identifioida. Kauden huippukohta oli Graunin pitkänäperjantaina esitetty oratorio Der Tod Jesu. Näin vaativaa ohjelmistoa ei kuitenkaan pystytty jatkuvasti esittämään, ja jatkossa ohjelmat olivat vaatimattomampia. Kuitenkin seuraavina vuosina Pacius esitti Händelin Messias- ja Spohrin Vater unser -oratoriot, joista edellisen esitys merkitsi suurta merkkitapausta ajan musiikkihistoriassa.

Helsinkiin saapui 1841 Ullanlinnan kylpylään kiinnitetty pieni orkesteri, jonka saksalaisten muusikkojen avustuksella Pacius saattoi jatkaa säännöllistä konsertointiaan. Suurimpia aikaansaannoksia näinä vuosina olivat Beethovenin Pastoraalisinfonian ja Paciuksen oman viulukonserton esitys keväällä 1845.

Menestyksellinen orkesteritoiminta Helsingissä ei vieläkään ollut mahdollista ilman soittavia ylioppilaita. Tämä kävi eräällä tavalla virallisestikin ilmi syksyllä 1844 perustetun sinfoniayhdistyksen konserttien tilauslistoista, joissa Yliopiston kapelli mainitaan ensisijaisesti Helsingin julkisen orkesterin muodostajana. Sinfoniayhdistyksen perustaminen puolestaan katsottiin välttämättömäksi, koska Paciuksen toiminnan tueksi tarvittiin kiinteä organisaatio. Ylioppilaiden osuuden tärkeyttä osoittaa se, että 1846 konsistori salli heidän ottaa yliopiston kustannuksella soittotunteja. Tätä harvinaista etua käytti hyväkseen 17 ylioppilasta.

Akateeminen orkesteriyhdistys

Näin Pacius saattoi jatkaa orkesterikonserttien pitämistä, ja usein ilmenneistä vaikeuksista huolimatta melko säännöllistä konsertointia jatkui nyt useita vuosia. Tämä sai erään ainutlaatuisen seuraamuksen. Säännöllinen konsertointi kävi epäilemättä raskaaksi soittaville ylioppilaille, joille musisointi kuitenkin oli pelkkä sivuharrastus opintojen lomassa. Ankara harjoitustyö ilman kopeekankaan palkkiota alkoi helposti maistua puiselta velvollisuudelta. Vastuu oli kuitenkin suuri: kysymyksessä oli toki pääkaupungin julkisten orkesterikonserttien kunniakas läpivienti. Kun yleisömenestys oli melkein jatkuvasti erinomainen, tuotti toiminta pääsylipputulojen ansiosta erinomaisia taloudellisia tuloksia. Niinpä akateemiset muusikot ryhtyivät rohkeasti tuumasta toimeen: he perustivat oman yhdistyksen, ja menivät niin pitkälle, että vuokrasivat itselleen suuren klubihuoneiston, kalustivat sen ja hankkivat nuotteja ja soittimia. Eräiden harvinaisempien soittimien käyttelyyn he kouluttivat halukkaita ylioppilastovereitaan. Mutta ”kerhon” jäsenmaksukaan ei ollut alhainen, kuusi ruplaa vuodelta, mikä oli nykyrahassa n. 500 markkaa. Tällä hinnalla kerho sitten tarjosi orkesteriharjoitusten väliajalla ja niiden jälkeen teetä ja vehnästä, minkä lisäksi ei myöskään punssi ja ”Bischoff”-juoma sen enempää kuin Gefle Wapen -piipputupakka puuttunut tarjouslistalta.

Mutta ylioppilaitakaan ei ujostuttanut oman avustuksensa rahallinen arviointi. yhden soittokauden eli kuuden konsertin avustuksesta korvaus oli keskimäärin 150 ruplaa, mikä merkitsee nykyrahassa lähes 12 000 markkaa eli konserttia kohden n. 2 000 mk. Tämä oli soittavien ylioppilaiden suurta aikaa – ensimmäisen ja (toistaiseksi) viimeisen kerran ylioppilaat olivat mukana julkisessa konserttielämässä tiettyä palkkaa nauttivina soittajina, siis eräänlaisina ammattilaisina.

Paciuksen ajan loppuvaiheet

Näinä vuosina pidettiin yleensä kuusi konserttia soittokaudessa. Orkesterimusiikin osuus oli kasvanut. Ohjelmistosta mainittakoon lyhyesti Spohrin, Mozartin, Beethovenin ja Rombergin sinfoniat; 1849-50 soitettiin Mendelssohnin skottilainen, Beethovenin 1., orkesterissa soittavan muusikon G. Eisnerin sekä Paciuksen oma sinfonia, 1850-51 Beethovenin 2. ja 5. sekä 1852-53 Beethovenin 1., 2. ja 4. sinfonia. Näiden lisäksi esitettiin suuri määrä klassisia ja romanttisia alkusoittoja sekä pienempiä laulu- ja soitinkappaleita. Yliopiston kapelli hoiti 1850-luvun ensimmäisinä vuosina tehtäviään entiseen tapaan. Esimerkiksi tammikuussa 1850 juhlittiin perintöruhtinaan 25-vuotista toimintaa yliopiston kanslerina. Tilaisuudessa esitettiin Mendelssohnin Athalia-marssi ja Paciuksen säveltämä juhlakantaatti Festsång Fredrik Cygnauksen sanoihin. Sama kantaatti esitettiin uudelleen kahden kuukauden kuluttua, jolloin perintöruhtinas itse vieraili yliopistossa.

Helsingin tuonaikaisen orkesterin – sen enempää kuin Paciuksenkaan – taival ei kaikesta huolimatta ollut lainkaan tasainen noina vuosina. Kysymyksessä oli melko hatarasti koottu orkesteri, jossa oli monia erilaisia ja eritasoisia soittajia. Ketään ei voitu kiinnittää orkesteriin pitkäjänteisesti, kokonaisuudella oli pakostakin melkoinen tilapäisyyden leima. Ei ollut siten ihme, ettei tuo rakennelma kestänyt kauan; temperamenttisen ja kuohahtelevan Paciuksen ja saksalaisten muusikoiden välillä oli jatkuvasti erimielisyyksiä, ja Krimin sodan puhkeaminen 1853 – sota huuhteli meidänkin rannikoitamme – sai aikaan yleistä levottomuutta ja epävarmuutta, minkä vallitessa yleisönkään mieli ei enää ollut yhtä altis musiikin viljelylle. Näiden vaikeuksien johdosta Pacius lopulta lannistui – ja luopui. Kahdeksantoista vuoden ajan (1835-53) hän oli vastannut pääkaupungin orkesterikonserteista ja voittanut useimmat sinä aikana esiintyneet suuret ongelmat. Pacius oli siinä mielessä traaginen hahmo, että hänen sisukkaimmatkin ponnistuksensa kilpistyivät lopulta tosiasiaan, jolle mikään mahti tuona aikana ei voinut mitään: hänellä ei ollut koko uransa aikana ammattimaista orkesteria johdettavanaan. Hänen paareillaan lausuttiinkin 1891 seuraavat sattuvat sanat: ”Pacius oli musiikin tanterella sotapäällikkö, joka loi taiteellisen armeijansa pelkistä harrastelijoista ja saavutti niiden avulla voittoja, joita he itsekin ihmettelivät.”

Oli surullista, että Paciuksen väsähdettyä ajautui lamakauteen myös hänen johdollaan kukoistanut akateeminen soitinmusiikki. Tämä aika merkitsee musiikin alalla meillä kuitenkin vielä paljon enemmän kuin vain lamaa soittavien ylioppilaiden harrastuksessa. Näihin vuosiin nimittäin päättyy Suomessa kokonainen musiikin aikakausi: amatöörien kannattama ja ylläpitämä konserttielämä. Kun säännölliset julkiset konsertit monen vuoden tauon jälkeen pääsevät 1860 luvulla käyntiin, se tapahtuu ammattimaisella pohjalla. Ylioppilaat olivat kuitenkin kokonaisen vuosisadan ajan saaneet kunnian toimia maamme orkesterikulttuurin kantajoukkona ja sen tärkeimpänä soittajareservinä. Tämä suuri tehtävä oli 1850-luvulla viety päätökseen. Soittavat ylioppilaat olivat saaneet antaa arvokkaimman panoksensa maamme musiikin historiaan.

Orkesterin lamakausi 1860-luvulla

Vuonna 1860 valmistui Helsingissä Uuden (nykyisen Ruotsalaisen) teatterin uudisrakennus, ja samalla siinä aloitti toimintansa Filip von Schantzin johtama ammattimainen teatteriorkesteri, joka teatterinäytännöissä esitettävän ”väliaikamusiikin” lisäksi ryhtyi pitämään säännöllisiä julkisia konsertteja. Tämä jatkui eri kapellimestarien johdolla vuoteen 1882 asti, jolloin Robert Kajanus perusti nykyisen Helsingin Kaupunginorkesterin. Tätä ajanjaksoa Helsingin musiikkielämän vaiheissa voi täydestä syystä nimittää Teatteriorkesterien ajaksi.

Akateemisen orkesteriyhdistyksen toiminnan päättyminen 1853 merkitsi lamaannuksen ajan alkua. Merkinnät orkesterin harjoituksista jatkuivat kaikesta huolimatta yliopiston asiakirjoissa, joskus kuitenkin katkonaisina. 1860-luvulla tahti hiljeni yhä, mitä osoittaa muun muassa se, että Paciukselta ostettiin tänä aikana Haydnin kaikki jousikvartetot (orkesterimusiikkia siis tuskin juurikaan esitettiin) ja Ruotsalaisen teatterin kapellimestari August Meissner johti useat akateemiset juhlasoitot 1860-luvulla, jopa Akateemisen lauluseuran konsertit. Pacius piti enää huolta vain teologian ylioppilaiden messuharjoituksista, joita varten Yliopistolle hankittiin erilaista hengellistä kuoromateriaalia. Eräs asiantilaan vaikuttava seikka oli sekin, että orkesterin pahimman lamakauden ajan 1856-67 oli soittajiston inspehtorina professori ja runoilija Fredrik Cygnaeus – mies, jota esimerkiksi Nervander luonnehti sanoilla ”Suomen ehkä vähiten musikaalinen runoilija”. Jos Cygnaeus olisi hoitanut Yliopiston orkesterin asioita yhtä antaumuksellisesti kuin Ruotsalaisen teatterin, jonka johtokuntaan hän kuului, orkesterin lamakautta tuskin olisi päässyt syntymään.

Achté ylioppilaiden musiikinjohtajana

Asiat muuttuivat suuresti, kun professori Lorenz Leonard Lindelöf tuli orkesterin inspehtoriksi 1867. Vuosina 1869-72 hän toimi myös yliopiston rehtorina (kuten muuten G. G. Hällströmkin aiemmin), minkä ansiosta hän edusti tehtävässään suurinta mahdollista arvovaltaa. Akateemisen orkesterin entisenä jäsenenä hänen sydämensä sykki erityisen lämpimästi musiikille. Eräistä merkeistä päätellen Paciuksen koko 1860-luvun kestänyt passiivisuus oli herättänyt kielteistä huomiota yliopistossa, ja siksi yliopistoviranomaiset hyväksyivät ilmeisen tyytyväisinä ylioppilas Lorenz Nikolai Achtén 1868 tekemän aloitteen Akateemisen orkesterin perustamisesta. Akateemisesta kapellista oli tullut Akateeminen orkesteri. Achté oli tullut ylioppilaaksi 1856 ja nautti musiikkistipendiä 1859-65. Epäilemättä hän oli kokenut suurena puutteena Akateemisen orkesterin lamakauden. Konsistorin myötämielisyyttä kuvaa se, että Achtélle myönnettiin välittömästi kolmena perättäisenä lukukautena 600 mk:n suuruinen apuraha. Orkesteriakin tuettiin melko avokätisesti; ensimmäinen menoerä käsitti 18 nuottitelineen hankkimisen. Edelleen ostettiin oboe ja soitintarvikkeita ja orkesterin määräraha korotettiin 400 mk:sta 600 mk:aan.

Jo ensimmäisenä toimintavuonna 1868 Achté piti kolme konserttia, toukokuussa, lokakuussaa ja joulukuussa. Tosin oli käytettävä runsaasti avustajia. Ohjelmat olivat melko edustavia; päänumeroina olivat Mozartin ja Haydnin D-duurisinfoniat, Mozartin Don Juan -alkusoitto, jokin Bachin sinfonia ja 1. osa Mozartin g-mollisinfoniasta. Achté sai konsistorin apurahat erityisesti ulkomaista opintomatkaa varten. Hänen ollessaan tällä matkalla Pacius yllättäen johti huhtikuussa 1869 konsertin Achtén hyväksi – vanhan maestron hyväntahtoinen ele nuorta musiikkimiestä kohtaan. Päänumerona oli Mozartin G-duuri sinfonia ja eräs Boieldieun alkusoitto. Ehkä Pacius tahtoi tällä tavalla ottaa jäähyväiset soittavilta ylioppilailtaan – toukokuussa samana vuonna hän nimittäin jätti eläkeanomuksensa yliopistolle.

Achté palasi opintomatkaltaan syksyllä 1869, ja joulukuussa järjestettiin (nykyisen Vanhan) Ylioppilastalon hyväksi – tämä valmistui seuraavana vuonna – Akateemisen lauluseuran (Akademiska Sångföreningen) konsertti, jossa Richard Faltin johti lähes koko ohjelman: Weberin Euryanthe-alkusoiton, saksalaisen opettajansa Friedrich Schneiderin Akateemisen alkusoiton ja konsertin päänumeron, Filip von Schantzin Ynglingens drömmar mieskuorolle ja orkesterille. Achtén johdettaviksi jäivät vain AS:n kuoronumerot. Avustavasta orkesterista ei ole varmaa tietoa, mutta tilaisuuden huomioonottaen oli ilmeistä, että Akateeminen orkesteri oli mukana. Ylioppilastalon hyväksi annettiin seuraavana keväänä vielä toinen konsertti. Kolme suurta numeroa esitettiin, Gluckin Alceste -alkusoitto, Haydnin sinfonia c-molli ja Achtén oma sävellys Davidin 84. psalmi sooloille, kuorolle ja orkesterille. Itse orkesterista kirjoitettiin melko suopeasti, katsottiin, että orkesterin uutteruus ja edistyminen koitui akateemisen soitinmusiikin ja välillisesti koko maan hyväksi, mutta Achtén sävellystä sen sijaan arvosteltiin ankarasti. Erään sanomalehden huomautus siitä, että orkesteria oli ”huomattavasti” vahvistettu, sai aikaan lähetetyissä kirjoituksissa itsetietoisen oikaisun, josta kävi ilmi se kiinnostava seikka, että orkesterissa soitti 23 ylioppilasta, ja sinfoniassa avusti 3, alkusoitossa 4, ja Achtén teoksessa 6 muusikkoa. Avustajien lukumäärä oli siten vastineen kirjoittajan mielestä hyvin kohtuullinen.

Faltin yliopiston musiikinopettajana

Achté ei kuitenkaan ollut Yliopiston virallinen musiikinopettaja. Virka julistettiin Paciuksen jälkeen haettavaksi, ja tämän kilvan voitti Richard Faltin, Leipzigissa perusteellisen koulutuksen saanut urkuri ja kapellimestari, joka oli v:sta 1856 toiminut musiikinopettajana ja orkesterinjohtajana Viipurissa. Hänet nimitettiin virkaan 1870. Tähän saakka yliopiston musiikinopettaja oli ollut pelkkä harjoitusmestari; nyt tätä asemaa kohennettiin huomattavasti. Musiikinopettajasta tuli tasavertainen yliopiston muiden opettajien kanssa, ja häneltä vaadittiin taiteensa alalla yhtä korkeata pätevyyttä ja vastaavia opinnäytteitä kuin yliopiston muilta opettajilta tieteensä alalla. Myös opetusvelvollisuutta lisättiin: musiikinopettajan tuli kerran viikossa antaa ylioppilaille musiikin teorian opetusta. Edelleen hän oli velvollinen johtamaan musiikkia akateemisissa juhlatilaisuuksissa sekä sovittamaan tätä varten tarvittavat teokset.

Faltin tarttui tarmokkaasti uuteen tehtäväänsä. Orkesterille oli 1850-60-lukujen aikana kertynyt monia puutteita; 1830-40 -luvuilla hankitut soittimet olivat kuluneet loppuun, eikä uusista hankinnoista ollut huolehdittu. Faltin tiesi, että orkesterilla piti olla esimerkiksi omia käyrätorvia ja trumpetteja; kun asiaa ryhdyttiin tutkimaan, todettiin, että kapellin viinaanmenevä vahtimestari oli myynyt hävinneet vaskisoittimet kilohinnalla romuksi. Faltin sai kuitenkin aikaan sen, että konsistori suostui suureen yhtaikaiseen soitinhankintaan. Kevään kuluessa ostettiin siten kontrabasso, kaksi huilua, piccolo, oboe, A-, B- ja C-klarinetti sekä ”ekstra hieno” fagotti. Tämä oli 19 läppineen epäilemättä aikansa parasta tasoa, samoin klarinetit, joissa oli 15 läppää. Edelleen ostettiin kaksi uushopeaista G-käyrätorvea, tumpetit ja käyrätorvet varustettuina F-, E- ja D-lisäkkein. Nämä kolmetoista soitinta maksoivat yhteensä 2650 markkaa, mikä vastaa nykyrahassa yli 50 000 markkaa. Yliopisto oli todella runsaskätinen orkesteriaan kohtaan.

Uusi musiikkisali saatiin Hallitus- ja nykyisen Snellmaninkadun kulmassa sijaitsevasta Kemian laboratorion talosta. Orkesterin harjoitukset pidettiin maanantaisin klo 19, ja musiikin teorian opetusta Faltin hoiti tiistaisin klo 16-17. Eri tavoin laskemalla voidaan tulla siihen tulokseen, että soittavia ylioppilaita oli tuohon aikaan parikymmentä, ehkä vähän yli. Yliopiston kolmivuotisselostus kertoo orkesterin jäsenmäärän vuosina 1890-1893 vaihdelleen 20 ja 30 sekä vuosina 1893-1896 27 ja 32 välillä.

Faltin oli luonteeltaan melkein Paciuksen vastakohta, hyväntahtoinen ja lempeä. Hän kertoo muistelmissaan monia tuoreita lähikuvia orkesterin harjoituksista. Erästä seikkaa hän ei voinut hyväksyä: orkesterilaisten tupakanpolttoa ja punssin juomista harjoitusten aikana. Hän mietti ”kokonaisen viikon”, miten saisi kitketyksi pois tuon tavan soittajiaan loukkaamatta. Lopuksi hän sopi orkesterin vahtimestarin kanssa siitä, että seuraavassa harjoituksessa tämä kantoi sisään suuren höyryävän teetarjottimen herkullisine vehnäksineen. Ennen kuin soittajat olivat ehtineet tointua hämmästyksestään Faltin piti pienen puheen, jossa hän pyysi, että punssi tästä lähin vaihdettaisiin harjoituksissa teehen. Jo samana iltana hän sai tyydytyksekseen havaita, että orkesteri soitti paremmin ja tarkkaavammin ilman keinotekoista virkistystä. Tupakointikin oli aiemmin jatkunut läpi koko harjoituksen, koko harjoitussalin ollen paksun savupilven peitossa. Nyt tupakointi sallittiin vain teetauon aikana. Nuoret muusikot tottuivat pian punssittomiin harjoituksiin, ja sen sijaan kokoonnuttiin kerran pari lukukaudessa yksinkertaiselle illalliselle Kleinehiin, jossa tunnelma oli korkealla ja jossa puheita pidettiin molemmin puolin.

1870-luvulla Akateemisen orkesterin piirissä soitti monia myöhemmin tunnettuja musiikkimiehiä ja kulttuuripersoonallisuuksia. Viuluniekkoja olivat tuleva pelätty musiikkiarvostelija K. F. Wasenius, tuleva säveltäjä Emil Genetz ja tuleva kuoromies Taavi Hahl, sellistejä Leopold Krohn (joka myöhemmin vaihtoi soittimensa Faltinin toivomuksesta fagottiin) ja huilua taas soitti tuleva fyysikko, professori August Fredrik Sundell.

Faltinin tunnollisuutta kuvaa se, että hän vasta 1872 piti orkestereineen ensimmäiset omat konserttinsa. Näistä ensimmäinen oli Ylioppilastalossa toukokuussa päänumeronaan Haydnin 2. sinfonia D-duuri; konsertin kohokohta oli kuitenkin Bruchin Roomalainen riemulaulu AS:n ja orkesterin yhteisesityksenä. Toinen konsertti oli marraskuun lopussa, sekin ylioppilastalossa; orkesteri soitti siinä Mozartin D-duuri -sinfonian ja Beethovenin juhlamarssin Ateenan raunioilla, ja päätteksi kuultiin kuoron ja orkesterin yhteisnumerona Mendelssohnin Bacchus-kuoro Antigone-musiikista.

Syksyllä 1873 Faltin kiinnitti kuusi Kaartin soittokunnan muusikkoa soittamaan vakinaisesti Akateemisen orkesterin harjoituksissa. Koska ylioppilaita ei saatu käyttelemään kaikkia vaskipuhaltimia, halusi Falti tällä tavoin saada oikean orkesterisoinnin jo harjoituksiin. Faltin muuten piti harjoituksia vain kerran viikossa, jolloin niitä kertyi syyslukukaudella 11-12 ja kevätlukukaudella 13-14. Täten harjoitusten määrä jäi vain puoleen Paciuksen aikanaan pitämistä, mikä ei voinut olla vaikuttamatta orkesterin taitoon ja edistymiseen.

Esiintymiset vähenivät kuitenkin vielä voimakkaammin. Konserttien välit pitenivät usein vuosiksi, ja samoin jäi akateeminen juhlamusiikkitraditio vähitellen unohduksiin. Pääkaupungissa oli käytettävissä muitakin soittajistoja; vielä useammin astui Akateemisen orkesterin tilalle AS ja 1880-luvulta lähtien Ylioppilaskunnan Laulajat.

Tavallisimmin Akateeminen orkesteri tänä aikana piti yhteisiä konsertteja AS:n kanssa. Tällaisia konsertteja pidettiin esimerkiksi toukokuussa 1874, jolloin soittimellinen osuus tosin käsitti vain kamarimusiikkia, huhtikuussa 1877, jolloin orkesteri esitti Haydnin 9. sinfonian C-duuri sekä Edmund Kretzschmerin Kuninkaan kiertomatkan (Eriksgata) ja Kruunajaismarssin Folkungit-oopperasta, ja syksyllä 1888, jolloin pidetyissä populäärikonsertissa Akateeminen orkesteri soitti Boieldieun Jean de Paris -alkusoiton ja Reinecken Manfred-oopperan 3. näytöksen alkusoiton.

1880-luvun puolivälissä tuleva musiikkitiedemies ilmari Krohn nautti musiikkistipendiä, jonka ehtoihin kuului osallistuminen Akateemiseen orkesteriin. Kun hän ei muitakaan orkesterisoittimia hallinnut, hän opetteli käyttelemään patarumpuja, joille tulikin käyttöä tänä aikana harjoiteltavana olleessa Haydnin (94.) Paukenschlag-sinfoniassa.

Olisi luullut, että Akateeminen orkesteri olisi ollut itseoikeutettu esiintyjä kaikissa Ylioppilaskunnan vuosijuhlissa (klubi-illoissa, kuten niitä kauan nimitettiin). Orkesterin esiintymisestä näissä juhlissa on sanomalehdissä kuitenkin hyvin hajanaisia tietoja.

Maaliskuussa 1889 Akateeminen orkesteri piti oman konsertin, joka oli ainakin jälkimaailman kannalta katsoen todella harvinaislaatuinen. Päänumerona oli jälleen sama Haydnin 9. sinfonia C-duuri kuin 1877, mutta viulusolistina esiintyi 23-vuotias Jean Sibelius ohjelmanaan Beethovenin Romanssi F-duuri. Konsertin toinen solisti oli Sibeliusta siihen aikaan huomattavasti tunnetumpi taiteilija Abraham Ojanperä, joka lauloi aarian Luomisesta. On sanottu (Erik Tawaststjärna, Jean Sibelius I, s. 140. Helsinki 1965), että tällä esiintymisellä Sibelius jätti jäähyväiset solistinuralleen.

Parinkin Akateemisen orkesterin samanaikaisen jäsenen kertoman mukaan olisi Karl Ekman näinä vuosina esittänyt Akateemisen orkesterin avustamana Chopinin pianokonserton e-molli ja Ernst Lindelöf Beethovenin viulukonserton. Muita tähän aikaan harjoituksissa esille tulleita teoksia olivat mm. Mozartin c-molli -sinfonia, Gaden sinfonia, Beethovenin 2. sinfonian kaksi ensimmäistä osaa ja saman säveltäjän Prometheus-alkusoitto. Kuten mainittu, Ilmari Krohn kertoi, että myös Haydnin 94. sinfoniaa harjoiteltiin. Puutteellisten tietojen vuoksi kaikkia yllä mainittuja sinfonioita ei voi tarkemmin identifioida.

1800-luvun lopun hiljaiseloa

Akateemisen orkesterin toiminta muuttui 1800-luvun loppupuolella suhteellisen hiljaiseksi puurtamiseksi yliopiston muurien sisällä. 1890-luvun kohokohtia oli Ylioppilaskunnan vuosijuhlan yhteydessä marraskuussa 1893 vietetty osakuntien 250-vuotisjuhla, jossa Akateeminen orkesteri sai edustaa kunniakkaimpia perinteitään: silloin oli samalla kulunut neljännesvuosituhat siitä, kun ylioppilaat ensi kerran soittivat akateemisessa juhlassa. Tilaisuus järjestettiin Ylioppilastalossa, jonka lehteriltä orkesteri soitti – kuten 1600-luvulla Turun vanhan akatemian talossa – ja ohjelmana oli muun muassa samoilta ajoilta peräisin oleva 30-vuotisen sodan marssi.

Joulukuussa 1894 sekä soittavat että laulavat ylioppilaat järjestivät yhteisten muistojen merkeissä – Paciuksen muistopatsaan hyväksi – kaksi konserttia, joissa orkesterinumeroina olivat moneen kertaan aiemminkin esitetyt teokset, Schubertin 5. sinfonia ja Mendelssohnin Bacchus-kuoro Antigonesta sekä niiden lisäksi tilaisuuteen sopiva finaali Paciuksen oopperasta Kaarle-kuninkaan metsästys. Arvostelu mainitsi, että Akateeminen orkesteri suoriutui Schubertin sinfoniasta ”jotakuinkin”.

Kajanuksen ja Sibeliuksen kilpailu musiikinopettajan virasta

Täytettyään 60 vuotta Faltin jäi eläkkeelle. Musiikinopettajan virkaa hakivat Jean Sibelius, Robert Kajanus ja Ilmari Krohn; viimeksi mainittu oli tuohon aikaan vielä filosofian kandidaatti. Vaikka taiteelliset ansiot olivat ratkaisevia, tuli hakijoiden koeluennolla osoittaa kuitenkin myös tietopuolinen pätevyytensä viran hoitamiseen. Tieteellinen työ sen enempää kuin luennoiminen ei varmaankaan kuulunut kummankaan päähakijan varsinaisiin avuihin. Sibeliuksen luennon aiheena oli kansanmusiikin vaikutus säveltaiteeseen – kiinnostava aihe, jonka ongelmia on Sibeliuksenkin osalta pohdittu. Aiheen käsittelyssä hän osoitti tiettyä omaperäisyyttä pystyessään sisällyttämään siihen runsaasti ”originelleja ajatuksia”. Uskaltautuipa hän lausumaan eräitä oivalluksiaan luennon aikana ex tempore, sillä hänellä oli näistä asioista säveltäjänä jo omaan kokemukseen perustuvia käsityksiä. Tämän vuoksi Sibeliuksen esitystä tosin pidettiin jonkin verran ”aforistisena” ja ”mosaiikkimaisena”.

Kajanus taas oli ottanut koeluentonsa aiheeksi Bernhard Henrik Crusellin. Tämä esitys koostuu suureksi osaksi suorista lainauksista (lähdettä suoraan ilmoittamatta) Henrik August Reinholmin Crusell-elämänkerrasta. Näitä lainauksia on noin viisikymmentä. Luennolla ei ole mitään itsenäistä tieteellistä merkitystä. Konsistori asetti Sibeliuksen 1. ehdokassijalle ja pysyi tässä kannassaan senkin jälkeen, kun Kajanus oli valittanut ehdollepanosta. Konsistorin ja varakanslerin Th. Reinin lausuntojen vastaisesti virkaatekevä kansleri Waldemar von Daehn nimitti kuitenkin Kajanuksen virkaan. Tämän ansiot kapellimestarina lienevät painaneet vaa’assa eniten. – Mainittakoon, että virka-asemansa vuoksi Kajanus joutui 1900 vaativaan ja hänelle hieman outoon tieteelliseen tehtävään: Ilmari Krohnin vastaväittäjäksi tämän väitöstilaisuuteen.

Ylioppilaat olisivat tuskin saaneet itselleen sopivaa musiikinjohtajaa kummastakaan. Sibelius oli ensi sijassa säveltäjä, jota odottivat yhä suuremmat tehtävät, Kajanus taas oli etevänä kapellimestarina jo siinä määrin tottunut ammattimuusikoihinsa, että hänellä ei ollut enää kiinnostusta samalla innolla johtaa nuoria amatöörejä ja laskeutua heidän tekniselle tasolleen. Ylioppilaita ajatellen uuden musiikinopettajan valinta ei lyhyesti sanoen ollut onnellinen. Tämä näkyi koko Kajanuksen toiminta-ajan tuloksistakin.

Kajanuksen ajan hiljaiseloa

Akateemisen orkesterin harjoitukset jatkuivat uuden musiikinjohtajan kera entiseen tapaan, mutta edelleenkin hiljentyen. Eräinä vuosina orkesteri esiintyi Ylioppilaskunnan vuosijuhlassa – ainakin 1903 ja 1904, samoin 1909 – ehkä muulloinkin, mutta lähteet ovat niukkoja. Tuntuu kuin lamaannus olisi vallannut soittajiston – vai oliko kysymys johtajasta? Vuosisadan ensimmäinen vuosikymmen oli tapahtumiltaan erinomaisen niukka. Vasta 1910 koitti hieman toimeliaampi jakso. Ylioppilaskunta vietti vuosijuhlaansa 26.11. 1910 Uuden ylioppilastalon vihkiäisten merkeissä. Kajanus oli sairastunut, minkä vuoksi hän oli pyytänyt Wäinö Mäkistä hoitamaan Akateemisen orkesterin esitykset tässä juhlassa. Itse vuosijuhlapäivänä oli järjestetty juhlatanssiaiset, joiden alkajaisiksi orkesteri soitti Porilaisten marssin, ja väliajalla se esitti musiikkiohjelman, johon kuului kymmenen pienehköä numeroa, mm. kome osaa Sibeliuksen Belsazarin pidot -musiikista, Andante ja Menuetti Haydnin G-duuri -sinfoniasta sekä komeaksi päätökseksi Gannen Tataarien marssi. Kaksi viikkoa myöhemmin pidettiin ”Ylioppilasorkesterin” konsertti Vanhalla ylioppilastalolla Karjalaisen osakunnan kansanvalistustyön hyväksi käytännöllisesti katsoen samalla ohjelmalla. Senkin johti Wäinö Mäkinen. Nimen omaan huomautettiin, että orkesteriin kuuluu 40 soittajaa, joista 14 oli Filharmonisen orkesterin jäseniä. Oman orkesterin muusikot olivat jousisoittajia, avustajat puhaltajia. Arvostelut olivat kyllä suopeita, ja Sävelettäressä (Nro 23-24) jopa sanottiin olevan suotavaa, että Akateeminen orkesteri esiintyisi julkisesti useammin.

Vuonna 1913 Akateeminen orkesteri soitti ylioppilaskunnan vuosijuhlassa Kretzschmerin aiemminkin esitetyn Kruunajaismarssin, Madetojan Kansanlaulun ja Brahmsin Unkarilaisen tanssin. Toukokuussa 1914 orkesteri piti YL:n ja AS:n kanssa Yliopiston musiikkimatkastipendirahaston hyväksi yhteisen konsertin, jossa noin 30-henkinen ”lisätty” soittajisto esitti vanhan numeronsa, Haydnin 13. sinfonian G-duuri. uusi Suometar lausui 5.5.1914, että ”oli suorastaan hämmästyttävää kuulla nuorten soittajien täsmällistä yhteissoittoa ja huolekasta tyylittelyä”. Vuosikymmenen luultavasti viimeinen akateeminen orkesteriesiintyminen tapahtui Kalevalajuhlassa 28.2.1917, jossa Akateemisen orkesterin ”valiojoukko” esitti muutamia numeroita.

Akateemiseen orkesteriin kuului myös 1900-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä joukko hyviä jousisoittajia. Suuren orkesteririidan aikana 1913-14 Kajanus jopa sai omaan Kotimaiseen orkesteriinsa täydennystä ylioppilasmuusikoistaan, muun muassa alttoviulua soittavan Toivo Haapasen (josta tuli myöhemmin Ylioppilaskunnan Soittajien ensimmäinen kapellimestari). Orkesterin muista soittajista on tältä ajalta vain hajanaisia tietoja.

Tuleva professori A. O. Väisänen, joka toimi Akateemisessa orkesterissa 1909-15, on kertonut, että musiikkistipendin saajana hänen velvollisuutensa oli huolehtia orkesterin nuotistosta. Tätä säilytettiin Yliopiston silloisen piharakennuksen, voimistelulaitoksen viereisissä tiloissa, mutta siirrettiin 1913 kemiallisen laitoksen viereen, Snellmaninkatu 5:en 2. kerrokseen. Musiikkisali sijaitsi jonkin aikaa Ritarihuoneella, mistä se siirtyi yliopiston laajennettuun päärakennukseen. Tähän osui helmikuussa 1944 pommi, joka muun muassa tuhosi

Akateemisen orkesterin arkiston ja nuotiston kokonaisuudessaan. Musiikkisali ei viimeisessä sijaintipaikassaan ollut enää mikään sali – se oli kapea, pienehkö huone, jonne mahtui vain orkesterin nuotisto ja muut asiakirjat; mahdollisia orkesteri- tai muita harjoituksia varten se oli aivan liian pieni. Musiikkisaliin sen eri sijaintipaikoissa oli kuitenkin aikojen kuluessa kertynyt monia arvokkaita taideteoksia, muun muassa Emil Wikströmin Pacius-veistos, Alpo Sailon marmorinen Kajanus-veistos ja Werner Åströmin maalaus Ilmari Krohnista.

Akateemisen orkesterin nuotistosta kertovat viimeiset nuotistonhoitajat A. O. Väisänen ja Jorma Helasvuo, että se sisälsi erinäisiä Sibeliuksen ja muidenkin suomalaisten säveltäjien teoksia sekä suuren määrän Haydnin, Mozartin ynnä muiden klassisten ja romanttisten säveltäjien sinfonioita ja alkusoittoja; näistä jotkut olivat peräisin 1700-luvultakin. Mikäli tämä pitää paikkansa, on niiden joukossa saattanut olla myös Lenningeille kuuluneita nuotteja. Myös kamarimusiikkia oli runsaasti. Muistettaneen, että 1830-luvulla Yliopisto hankki kapellilleen runsaasti kamarimusiikkinuotteja – muun muassa Haydnin kaikki jousikvartetot – ja että 1860-luvulla Pacius myi sille nämä samat kvartetot vielä toiseen kertaan. Yliopiston slaavilainen kirjasto luovutti Akateemiselle orkesterille suuren määrän venäläisten kustantajien julkaisemia nuotteja – orkesterille tosin merkityksettömiä, mutta joidenkin tutkijoiden silloin tällöin käyttämiä. Akateemisen orkesterin runsaasta, tosin vanhasta soittimistosta olivat tietysti vain rippeet jäljellä. Orkesterin viimeisten soittajien muistaman mukaan siellä oli enää vain A-, C- ja Es-klarinetti, vanha fagotti, käyrätorvi, vaalea, läppiä vailla oleva oboe, patarummut ja pikkurumpu.

Osallistuminen harjoituksiin vaihteli suuresti. Jotkut soittajat kertovat, että ylioppilaita saapui harjoituksiin, jotka pidettiin perjantai-iltaisin klo 19-21, toistakymmentä ja että puhaltajiakin oli runsaasti. A. O. Väisänen taas kertoo 1910-luvulla harrastuksen olleen ajoittain niin lamassa, ettei musiikkisaliin saapunut ketään muuta kuin Kajanus ja hän. Historia toistaa itseään: melkein samanlainen alennustila nimittäin oli Akateemisella kapellilla 1700-luvun lopussa Torenbergin aikana, jolloin välillä jouduttiin pudistamaan päätä ja sanomaan, että ”musiikinjohtaja ja yksi kapellisti muodostivat koko kapellin”. Tilanne tuntuu kuitenkin vuodesta toiseen suuresti vaihdelleen; 1910-luvun lopun rauhattomina aikoina toiminta oli tietysti lamassa.

Kajanus oli melko usein poissa harjoituksista; silloin hoiti tahtipuikkoa usein Helsingin Kaupunginorkesterin tuleva konserttimestari Arvo Hannikainen, joka tällöin soitti itse viulua mukana, Moses Pergament, tosin harvemmin, ja 1920-luvun puolella tapasi Jorma Helasvuo tarttua tahtipuikkoon lyhentääkseen orkesterilaisten odotusta. Ilmari Hannikainen saapui joskus harjoituksiin, jolloin harjoiteltiin Mozartin Es-duuri pianokonserttoa jousiston voimin. Erään tiedon mukaan Otto Kotilainen sai kerran Akateemisen orkesterin johdettavakseen, ja hän vei sen esiintymään Vanhalle Seurahuoneelle, jossa pidetyssä Varsinais-Suomalaisen osakunnan arpajaisiltamassa soitettiin Sibeliuksen Rakastava-sarja.

Akateemisen orkesterin loppuvaiheet

Vapaussodan jälkeen harrastus oli erään soittajan kertoman mukaan melkein sammunut. Tuntui kuin Kajanus ei olisi paljon orkesterista välittänyt. Jäseniä oli 6-7, erityisesti kokoamalla heitä saatiin harjoituksiin noin 15. Kajanus heilutti puikkoa pöydän takana istuen. Orkesterilaiset kertovat näistä tilaisuuksista muutamia anekdootteja.

Ymmärrettävästi sävelpuhtaus, varsinkin puhaltimien, antoi aihetta johtajan milloin hieman ironiseen, milloin hyväntahtoiseen pilaan. ”Hyvät herrat, on olemassa vain yksi a, mutta minä kuulen monta a:ta.” ”Se ei ole e, vaan es; siinä on hyvin pieni, mutta hyvin huomattava ero.” 1920-luvun alkupuolella Kajanus toi silloin tällöin harjoituksiin jousisoinnin vahvistamiseksi Kai-poikansa, joka jo tällöin oli hyvä viuluniekka, vaikka olikin vasta koulupoika. Kai kertoi joskus orkesterilaisille, että isä tapasi harjoituksen jälkeen mennä saunaan pestäkseen itsestään epäpuhtaat sävelet.

Akateemisen orkesterin toiminta päättyi 1925. Edellisenä vuonna orkesteri oli Ylioppilaskunnan vuosijuhlassa esittänyt muutamia pikkukappaleita, mm. Joachim Raffin ”An der Mühle” ja Schumannin Träumerein, ja tällöin mainittiin Akateemisen orkesterin saavuttaneen suurta suosiota esityksillään. Seuraavana vuonna piti esittää kaikkien soittavien ylioppilaiden kaikkina aikoina tuntema Gluckin alkusoitto Ifigenia Auliissa. Kerrotaan, että kun fagotti ei tällöin soinut aivan tarkoitetulla tavalla, Kajanus suuttui ja vaihtoi Gluckin alkusoiton edellisenä vuonna soitettuun Raffin mitättömään pikkukappaleeseen. Tämä ei kuitenkaan ollut soittajien mieleen – tämä tuli ehkä olemaan se pisara, joka lopullisesti vuosi yli laidan, tietysti sen lisäksi, että orkesterin jäsenten viihtyvyys ja innostus oli toiminnan laimeuden takia jo kauan ollut kyseenalainen. Kajanus ei myöskään tuntunut olevan kiinnostunut orkesterin kehittämisestä. Orkesterin jäsenet ehdottivat uusien nuottien ja soittimien ostamista – 1800-luvun puolella ostetut soittimet oli jo kauan sitten soitettu loppuun – mutta Kajanus vastasi, että näissä asioissa on noudatettava säästäväisyyttä, eikä ryhtynyt toimenpiteisiin. Soittajat kääntyivät tällöin Ylioppilaskunnan puoleen ja anoivat siltä varoja soittimien ja nuottien ostoon – mutta tällöin taas yliopiston viranomaiset ilmoittivat, että yliopisto ei voi vastaanottaa lahjoituksia Ylioppilaskunnalta, ja siten tämäkin aloite raukesi.

Akateemisen orkesterin tilalle tulevan uuden itsenäisen ylioppilaskorporaation syntysanat lausui Ilmari Krohn nuorempi. Tätä ennen akateemiset soittajat olivat mielestään tehneet kaiken mahdollisen saadakseen orkesterinsa kukoistamaan, mutta kuten tässäkin yhteydessä on todettu, nämä yritykset eivät tuottaneet tulosta. Eihän ollut asianmukaista, että orkesterin johtaja tunsi soittajistostaan vähemmän vastuuta kuin hänen soittajansa itse. Nyt tapahtui samalla tavoin kuin usein aiemminkin: kun yliopiston virallinen soittokunta syystä tai toisesta näivettyi, astui sen toimintaa jatkamaan ylioppilaiden omatoiminen korporaatio. Tavallaan näin oli tapahtunut jo 1790, kun Turun soitannollinen seura perustettiin, mutta varsinaisesti tämä kehityskulku koettiin Helsingissä 1828 yliopiston muuttaessa kaupunkiin, jolloin perustettiin Akateeminen musiikkiseura; seuraavan kerran ilmiö toistui 1800-luvun puolivälissä Akateemisen orkesteriyhdistyksen tultua perustetuksi – ja sen jälkeen 1868, jolloin Lorenz Nikolai Achté perusti Akateemisen orkesterin. Vuonna 1925 ilmiö toistui ehkä viimeisen kerran – lopullisesti elinvoimaisen ylioppilaskorporaation synnyttyä soittavien ylioppilaiden ei (ainakaan tähän mennessä) ole tarvinnut ryhtyä enää tällaisiin toimenpiteisiin.

Toimenpide toteutettiin arvokkaasti. Lähetystö, jonka muodostivat Taneli Kuusisto, Arvo Suominen ja Ilmari Krohn, meni Robert Kajanuksen puheille ja selvitti toivomuksensa. Tehtävä oli helpompi kuin lähetystö arvasikaan. Kajanus suhtautui asiaan myötämielisesti ja ymmärtävästi – ehkä ratkaisu oli hänelle vain helpotus.

Tähän loppui Akateemisen orkesterin toiminta varsinaisessa muodossaan. Sen piilevät voimavarat, jotka olivat runsaammat kuin moni aavisti, valettiin uuteen muottiin vapaaksi, omaehtoiseksi ylioppilaskorporaatioksi. Uuden orkesterin kapellimestariksi valittiin pohdinnan jälkeen yliopiston musiikkitieteen dosentti, myös orkesterijohtajana jo tunnettu tohtori Toivo Haapanen. Haapanen suostui sillä ehdolla, että uuden orkesterin toiminnan perustaksi oli alusta lähtien otettava sinfoniaorkesterin kokoonpano. Tähän olivatkin edellytyksen olemassa. Jo perustavaan kokoukseen keväällä 1926 saapui 21 ylioppilasmuusikkoa – tämäkin määrä kasvoi pian kaksinkertaiseksi, jopa ylikin (nykyään se on jo nelinkertainen)- ja siten uusi musiikkikorporaatio saattoi ottaa paikkansa vuosisataisten orkesteriperinteiden jatkajana, elinvoimainen tulevaisuus edessään.

Ylioppilaskunnan Soittajat oli syntynyt.

Lähde: Ylioppilaskunnan Soittajat 1926-1986: YS:n vuosisataiset perinteet, Einari Marvia (Mänttä 1986)